Hampaikkaalla hymyllään, voimakkailla leuoillaan ja ankeriasmaisella ruumiillaan Atlantin merikissa (Anarhichas lupus) on yksi Pohjois-Atlantin kiehtovimmista ja vähiten ymmärretyistä olennoista.
Sitä kutsutaan usein "merisudeksi", ja tämä ainutlaatuinen kala vaeltaa kylmillä, kivisillä merenpohjilla Mainenlahdesta aina Barentsinmerelle asti.
Mikä tekee Atlantin merikissasta niin erityisen?
Yksi vilkaisu Atlantin merikissaan ja on selvää, mistä nimi tulee. Sen ylisuuret kulmahampaat, joista jotkut työntyvät näkyvästi ulos sen suusta, eivät ole vain näyttelyä varten – ne ovat välttämättömiä työkaluja merisiilien, rapujen, meritähden ja nilviäisten kovien kuorten murskaamiseen. Toisin kuin monet kalat, se ei pureskele – se murskaa.
Vielä mielenkiintoisempaa? Merikissa tuottaa vereensä erityistä luonnollista jäätymisenestoproteiinia, jonka ansiosta se menestyy lähes jäätymislämpötiloissa.
Elinympäristö & käyttäytyminen
Atlantin merikissat ovat yksinäisiä pohjaeläimiä. Ne suosivat syviä, kivisiä rakoja, joissa ne voivat piiloutua ja väijyä saalista. Ne eivät ole nopeita uimareita, mutta niiden ei tarvitsekaan olla. Sen sijaan ne luottavat hiiviskelyyn, voimaan ja leukojen vahvuuteen.
Ne voivat elää syvyydessä 20–500 metriä, ja joidenkin yksilöiden tiedetään eläneen jopa 20 vuotta.
Merenpohjan vartija
Vaikka merikissa ei ole huippusaalistaja, sillä on elintärkeä ekologinen rooli kovakuoristen selkärangattomien populaation hallinnassa. Ilman niitä ekosysteemit voivat joutua epätasapainoon – varsinkin kun merisiilit, ilman valvontaa, voivat tuhota rakkoleväkasvustoja.
Suojeluhuolia
Tärkeydestään huolimatta Atlantin merikissaa pidetään tällä hetkellä huolta aiheuttavana lajina joissakin Pohjois-Atlantin osissa johtuen liikakalastuksesta, elinympäristön tuhoutumisesta (erityisesti pohjatroolauksen seurauksena) ja ilmastonmuutoksesta.
Useat merensuojeluryhmät vaativat vahvempia suojelutoimia ja elinympäristöjen ennallistamista merikissapopulaatioiden elpymisen tukemiseksi.